Ajatuksia ja tuntemuksia lapsettomuudesta

Kun olin 20- vuotias toitotin kaikille että en halua koskaan lapsia - minusta tulee uranainen henkeen ja vereen. Vuosien saatossa ajatukset ovat kuitenkin muuttuneet, ja nyt kun rinnalle on löytynyt oikea henkilö, on kasvanut vahva tunne lapsen hankkimisesta ja perheen perustamisesta.

Minulle tahaton lapsettomuus on vaikea asia. Vielä vuosi sitten osasin ajatella asiaa rennolla kädellä, ja olin vahvasti sitä mieltä että kyllä se lapsi meille vielä tulee. Mutta mitä pidemmälle kuukaudet ja vuodet ovat kuluneet, sitä ahdistuneemmaksi oloni tunnen. Pystyn lukemaan ihmisten viipyvistä katseista heidän takaraivossa nakuttavat ajatukset; "Miksi heillä ei ole vielä lapsia?" "Kyllä tuossa iässä jo pitäisi olla lapsia" "Biologinen kello tikittää jo hurjaa vauhtia - kohta se lapsen saanti vaikeutuu kun ikää tulee vielä lisää".

Pelkkiä katseita minun ei ole tarvinnut analysoida. Olen saanut ystäviltäni ja puolitutuilta kehotuksia ryhtyä lasten hankintaan koska se on kuulemma jo nyt liian myöhäistä, ja luentoja siitä kuinka he aloittivat lasta yrittämään, ja hups heijaa, jo ensimmäisestä kierrosta tärppäsi. MEILLÄ SE EI OLE NIIN! EI LÄHELLÄKÄÄN! Mieleni tekisi itkeä lohduttomasti ja selittää että kaikki ei saa lapsia tuosta vain. Meille lapsen saaminen ei ole itsestään selvyys, ja olemme ajatuksissamme joutuneet jo osaksi pureskelemaan ajatusta siitä että sitä omaa lasta ei välttämättä koskaan saa. Tämä ajatus on niin ahdistava, enkä suostu sitä vielä hyväksymään, eikä minun pidäkään. Kaksi vuotta lapsettomuutta takana - uskon että meillä on vielä toivoa.